Vanha talo maalla

Vanhoissa isoissa maalaistalossa on yksi kiehtova huonetyyppi, jollaista ei uusista taloista juurikaan tapaa. Se sijaitsee usein vastakkaisessa päässä taloa kuin tupa. Se voi olla koko päädyn mittainen tai vain puolet siitä. Talvisaikaan sitä pidettiin usein kylmillään ja lämmitettiin jouluksi ja merkkipäiviksi. Se kalustettiin talon parhaimmilla kalusteilla ja jos suinkin oli varaa, nurkassa lämmitti oikea kaakeliuuni. Mallia kalustamiseen otettiin kartanoista ja pappiloista.

Jo paritupatyypissä toinen huone oli arkikäytössä, ja toisessa kestittiin vieraita. Aina jos mahdollista, vieraille on haluttu tarjota hieman arkista ympäristöä parempaa. Ajan myötä toisen tuvan perään on saatettu rakentaa pari kamaria, jolloin salin esiäiti on jäänyt talon keskelle. Toinen tupa on voitu jakaa myös kahdeksi kamariksi, joista toinen on palvellut myös talon parempana huoneena. Mikä hienoa suomalaisessa hirsitalossa, sitä on voitu jatkaa aina tarpeen mukaan ja muokata huoneiden käyttötarkoituksia. Sali kuitenkin on useimmissa taloissa sijainnut päädyssä ikään kuin mahdollisimman kaukana arkea edustaneesta tuvasta.

Nimeään myöten tästä huonetyypistä oli vaatimattomuus kaukana. Sen olemassaolo tai puuttuminen määritti yhteiskunnallista statusta, kertoi omistajansa varallisuudesta ja mahdollisesti myös mausta. Kun tein opinnäytetyönäni rakennushistoriallista selvitystä vanhasta maalaistalosta, yritin löytää kirjallisuutta aiheesta, mutta sitä oli yllättävän heikosti. Sirkka-Liisa Ranta on kirjoittanut mainion teoksen tuvasta, mutta tästä talon toisesta päädystä vastaavaa kirjaa ei ole löytynyt. Niinpä kirjoitukseni pohjautuukin paljolti omiin kokemuksiini ja havaintoihini.

Minulla on ollut onni lapsesta saakka vierailla vanhoissa maalaistaloissa ja juuri usein juhlissa. Silloin istuessani tuon huoneen hienoilla kalusteilla, iloisen puheensorinan keskellä, minulle syntyi ajatus, joka ei päästänyt otteestaan: Minäkin haluan joku päivä vanhan talon, jossa on sali. Vuosia ehti kulua paljon, kunnes kerran huutokaupassa ihastuin hyväkuntoiseen biedermeier-kalustoon. Huutokaupassa siitä ei tarjonnut kukaan mitään. Huutokaupan ajan mietin ja mietin ja lopulta tein kaupat kalustosta huutokaupan päätyttyä.

Ainoa ongelma vain oli, että minulla oli salin kalusto, mutta ei salia. Kalusto oli mahdutettava 2000-luvun omakotitalon olohuoneeseen tavallisen sohvan kaveriksi. Pari vuotta kalusto oli hieman ahdettuna olohuoneessa, kunnes ostimme vanhan maalaistalon ja remontin päätteeksi kalusto sai oman huoneen. Huoneen, jonka pintamateriaalit tuli sovittaa jo olemassaolevaan kalustoon.

Meidän salimme ei ole kovin suuri eikä siellä ole kaakeliuunia, vaan sinne muurattiin 1800-luvun tyylinen slammattu pystyuuni, joka sopi mielestäni paremmin taloomme. En jaksa uskoa, että tässä talossa olisi koskaan kaakeliuunia ollut, olemme löytäneet pelkästään vihjeitä vanhoista pönttöuuneista.

Meidän sali ei ole vain juhlakäytössä. Siellä on paikat kontrabassolle, pianolle ja kitaralle ja niinpä harva se päivä siellä soi musiikki. Hiljaista siellä ei ole koskaan. Kaappikello (tai lattiakello) lyö aikaa nurkassa jatkuvasti. Ikkunalaudoilla talvehtivat pelakuut. Salissa juodaan kahvit juhlapyhinä, työnnetään kalusteet sivuun ja harjoitellaan vanhojen tansseja tai solmutaan uusien räsymattojen päitä.

Harva rakentaa enää taloonsa salia. Uusissa taloissa on tupaa jäljittelevä avoin keittiö-olohuone -yhdistelmä, mutta salin paikalla on makuuhuoneita tai saunatiloja. Juhlia varten vuokrataan erillinen juhlatila, salia ei enää tarvita. Kuitenkin salissa on jotain sellaista tunnelmaa, jota muualta on vaikea löytää. Hillittyä, rauhoittavaa arvokkuutta.

Sali on saanut olla näyttämönä elämän suurimmissa hetkissä. On sääli, että sali on hieman unohtunut. Kuitenkin se on ollut ja on edelleen merkittävä osa suomalaista maalaistaloa. Kun ajelet hiekkateitä pitkin suomalaisissa kylissä, mietipä maalaistalojen kohdalla, millainen sali tuostakin talosta mahtaa löytyä.